Kuorot kohtasivat toisensa yhteisissä harjoituksissa keskiviikkona ja torstaina. Harjoitukset pidettiin Istituto Margheritassa, jossa järjestettiin myös konsertin jälkeinen karonkka. Karonkka olikin ainoa kunnollinen tilaisuus tutustua isäntäkuoroomme matkan aikana, sillä harjoitukset olivat intensiiviset.
Yhteisissä harjoituksissa keskityttiin konsertissa yhdessä esitettäviin kappaleisiin Kulta, Kaihon käki ja Lapponia. Tiesimme, että isäntäkuoromme oli erinomainen, joten stemmoihin ei tarvinnut puuttua, kun kaikki laulajat oli saatu jaettua oikeisiin ryhmiin. Tarvittaessa heitä siirreltiin vielä stemmoista toisiin. Sen sijaan äänenavaukset olivat hauskoja tilaisuuksia, kun niihin liittyi myös äänenmuodostusta. Äät, ööt ja yyt olivat italialisille tiukkaa tavaraa, mutta kotikaupunkimme Jyväskylä, sinä toit meille avun. Rita kehitteli mainion harjoituksen Jyväskylä-nimestä ja niinpä kaikki hankalat kirjaimet olivat kohdallaan yhdessä laulettaessa.
Konsertti pidettiin perjantaina klo 20.00 Chiesa di San Domenicossa, Barin vanhassa kaupungissa. Olimme käyneet kokeilemassa kirkkoa keskiviikkona aamupäivällä. Nyt odottelimme kirkon ulkopuolella iltamessun päättymistä ja, kun aikamme tuli, astuimme sisään suitsukkeiden täyttämään kirkkoon. Tuoksuista oli selvittävä ja aloitimme äänenavauksen. Sen jälkeen L.A. Chorus teki oman sound checkinsä, mutta kesken kaiken kirkosta sammuivat valot. Se ei isäntäkuoroamme hetkauttanut – puhelimien taskulamput esiin – eikä meitäkään, sillä niin hyvin oma ohjelmisto oli harjoiteltu. Tempojen kanssa olisi ehkä tullut ongelmia, sillä kirkossa oli pitkä jälkikaiku ja valossakin piti seurata tiukasti Ritan lyömää tempoa. Valot syttyivät ennen konsertin alkua.
Konsertissa kuulimme sitten ensimmäisen kerran L.A. Choruksen laulavan yleisön edessä täydessä kirkossa. Yksi kuoron esittämä kappale oli Mauro Zuccanten säveltämä In Paradisum. Siellä olimme mekin, mutta vähän alkoi mietityttää, miten Karjalan käet konsertissa oikein pärjäävät. Hyvin pärjäsivät!
En tiedä, paljonko maestromme Rita ja Alessandro Fortunato olivat keskustelleet kuorojen ohjelmistoista, mutta ne olivat samankaltaisia. Molempien teoksissa käytettiin vanhoja tekstejä Raamatusta tai katolisesta messusta tai runoilijoiden kirjoittamia runoja, otteita Kalevalasta ja Kantelettaresta tai säveltäjien omia tekstejä. Italialaisista säveltäjistä kolme oli syntynyt 1900-luvun jälkipuolella ja yksi 1930-luvulla. He kaikki olivat miehiä. Naislaulajien ohjelmistossa oli Sibeliusta ja P.J. Hannikaista, mutta pääasiassa suomalaisia nykysäveltäjiä – naisia ja miehiä. Yhdessä kuorot muodostivat monipuolisen ohjelmiston esitellen jotain meille kaikille yhteistä, mutta tuoden esille myös erilaisten kulttuurien vaikutuksen musiikkiin. Kevyttä musiikkiakaan ei pidä unohtaa: Tuuli Puhakan sekakuorolle sovittama euroviisu Lapponia taputettiin konsertin encoreksi. Tuntui hyvälle.
Opimme myös jotain uutta konsertin ympäriltä. Olisi ehkä ollut mukava tietää etukäteen italialaisesta konserttietiketistä. Kurkkua vähän kuristi, kun Mäntysaaren Käen laulun jälkeen yhdestä penkkirivistä kuulijat nousivat ylös ja lähtivät pois. Se on kuulemma italialainen tapa. Konserttiin voidaan tulla kesken tai sieltä voi lähteä pois, kun sen hetkinen kuorolaulukiintiö tulee täyteen. Konsertit ovat Italiassa myös selvästi lyhyempiä kuin Suomessa.
L.A. Chorus ja Naislaulajat tapaavat toisensa ensi vuoden elokuussa Jyväskylässä. Tervetuloa kuuntelemaan. Pysykää penkissä!
Kirjoittaja: Kirsi Suokas
Kuvat: Kaija Taponen ja Markku Jaatinen